Oon viivytellyt tän postauksen kanssa pari kuukautta. En oikeen tiiä mitä sanoa. En löydä ylistyssanoja kuulostamatta kliseiseltä, enkä mitään rennon hauskaa lyömättä koko juttua vitsiksi. Joka tapauksessa sinne meni viimenen kevätnäytös tässä ryhmässä, ja tällä kertaa oikeesti viimenen. Toi ajatus ja nää kuvat nostaa palan kurkkuun, mutta myös hymyn huulille. Kuinka paljon rakkautta voi "harrastus" antaa. Näytöksen ideana oli siis Prinsessa Ruususen herääminen, ja mä olin yksi hyvistä haltijattarista. Kärkitossuilla. Käsittämätöntä. Aikaa ja hermoja ei tarjoiltu hopeavadilla. Oman epäuskon ja sinnikkyyden taistelun tulos nähtiin lavalla, ja oon suhteellisen tyytyväinen. En muista enää millasta oli olla tanssimatta näiden ihmisten kanssa. Oon vaan niin haikeen kiitollinen siitä että muhun on uskottu ja mistä kaikesta muusta.
Taikakivet-musiikkifantasiaa kolme koululaisesitystä vedetty, tänään varsinainen ensi-ilta ja huomenna vielä päivänäytös. Sitten se on ohi. Pari intensiivistä viikkoa Tampere-talon lavalla, tekolunta, klassisen musiikin hienoutta, teetä, ahdistusta, hikeä, kiirettä, tekemisten päällekkäisyyttä, yhteennivottuna onnellisuutta. Porukka ton jutun takana ja koko tää prokkisaika on ollut ihan uskomatonta. Niin mikä lukio? Sellasessa paikassa en ole käynyt viikkoon. Tällä kertaa en välitä. En tahdo palata normaaliin arkeen. Mulla menee joka kerta kylmät väreet ja pala kurkussa kun yleisö hurraa. Pientä valaistumista havaittavissa.
Tsaikovskin kiinalaisen tanssin musiikki lähtee ja syöksyn lavalle.
Adrenaliini tekee taas kummia.
Lauantaina vietin tollasta peruspäivää barbina. Tällä kertaa barbi, joka tanssi Tsaikovskin mestariteosbalettien tahtiin. Toi on varmaan ollu mun elämän tavote 5-vuotiaana. Toisin sanoen yksi tanssin joulunäytös jälleen ohi, enemmän tai vähemmän onnistuneesti, mutta en olis ikinä uskonu että nautin baletista näin paljon. Ilman uskoa itteensä ja hammasta purren on välillä treenattu, mutta pääsimpä esiintymään elämäni ensimmäistä kertaa kunnolla kärkitossuilla. Intohimoinen ballerina mustakin on taitanu kehkeytyä. Hullua.
Fiksuimmat osas ehkä jo aavistaa, että kuvissa näkyvät tukat ei ihan omasta takaa oo, vaan kuningasidean seurauksena päätettiin viedä meidän barbi-look uudelle tasolle peruukkien kanssa. Ehkä sitä vois seuraavan kerran kampaajalla repästä.
Ilta jatkui Fannyn kanssa kultturelleissa merkeissä, kun suunnattiin Como Ristoranten kautta Tampere-taloon nauttimaan vähän ammattimaisemmasta meiningistä iki-ihanan Pähkinänsärkijän parissa. Viimeks kun olin Pähkinänsärkijässä, taisin olla ite lavalla pikku hiirenä. Tajutonta toikin. Tän vuoden Riian baletin pähkinänsärkijä oli ihana, vaikka vähän parantamista olisin keksinytkin. Klassikko on kuitenki aina klassikko, ja tippa linssissä ihastelin upeita mm. upeita duoja. Tästä se joulu taitaa alkaa.
Huh. Mistäs sitä aloittais. 1. Taidan olla huono bloggaaja, tai vähintään kiireinen. 2. Mä oon niin mahdollisuusrikkaassa koulussa että huhhuh.
Yks alakiinnostus lisää, nimittäin kiinnostus kulttuurituottamista kohtaan on pikkuhiljaa kasvanut. Tota mielenkiintoo ei ainakaan vähentänyt koulun tuotantokurssi, jossa käsiteltiin tapahtuman tuottaminen budjetoinnista ja markkinoinnista aina toteuttamiseen asti. Lopputulos oli 90's konsertti, jota markkinoitiin salaperäisellä 10+11+12=90 kaavalla, sisällyttäen päivämäärän ja konsertin teeman. Täytyy myöntää että toi ysäri aiheutti aluks vähän epäilystä, mutta kaikki mun ennakkoluulot kumottiin tuona maagisena päivämääränä (oho kuulostimpas kohtalokkaalta....).
Edeltävänä päivänä hoidettiin roudaus, roudaus, somistus ja roudaus. Ruskeiden tekniikkaboksien myötä fiilis oli et "this shit just got serious". Koululla meni myöhään, mutta seuraavana päivänä kurssi sai arvoisensa päätöksen, kun pitkään suunnitellusta 90's konserttispektaakkelista tuli totta. Upeita esityksiä niin lahjakkailta opiskelijoilta, että ei voi kun ihailla. Peruskoulun konserttimeininki oli kyl kaukana. Jokaista vetoo en ehtiny valitettavasti näkeen, mutta omiin ysärihelmiin noista versioista kuulu ainakin Ultra Bran Tyttöjen välisestä ystävyydestä torvine kaikkineen, Guns N' Rosesin Don't Cry ja käsittämättömän upeesti vedetty klassikko My heart will go on. Ja listaa voisin jatkaa! Hehkutusta hehkutusta. Lisäksi löytyi muun muassa ysäriteemaista
karaokea, peliluola, sekä huimaa underground-reivausta ruokalassa, josta en olis ikinä uskonu paljastuvan sellasta menomestaa!
Ysärimeininkien mukaisesti pääsyliput ja staff-passit oli pokemon-korttityylisiä. Sain kunnian olla Staffsaurin lisäks myös Danchu, ja pääsin tekeen iki-ihanan Elsan kanssa koreografiaa Jamiroquain tahtiin. Sanoinkuvailematon fiilis odottaa omaa vuoroa, kun lavalle vedetään Don't Cry. Gunnarit on mulle yks niistä elämää suuremmista bändeistä.
Sain tosta tapahtumasta jopa enemmän kun odotin. Nautin jopa myöhään venyneistä roudauksista. Ei tässä vielä maailmaa olla pelastettu, mutta tajusin taas vähän enemmän, millasiin juttuihin me oikeesti pystytään.
Tekniikkaa, tunnetta, uskomatonta osaamista, kylmiä väreitä, jännitystä omasta ja muiden puolesta, ylpeyttä, pieni pettymys, motivaation kohotus. Tätä kaikkee mahtu yhteen tanssin täyteiseen viikonloppuun showtanssin SM-kisoissa täällä Tampereella.
Ite oltiin ensimmäistä kertaa aikuisten pienryhmänä mukana Normipäivä/Work!Schmork?- nimisellä teoksella. Ennen esitystä kevyt jännitys, mutta saatiin hyvä fiilis esityksen aikana. Taso oli kuitenki huippukova, ja pienestä jäi jatkopaikka kiinni. Kauan ei ehtiny omaa kohtaloo harmitella kun näki finaaliesitykset. Niin huikeita oli kaikki, että ei käyny kateeks tuomareita.
Ylempi kuva näytetunnilta, keskeneräisen ulkonäön ja vajaan miehityksen kanssa. Kamera ei omana kisapäivänä ollu mukana, mut alla koostetta lauantailta ja sunnuntailta. Myönnän ettei kuvakulmat oo parhaita mahdollisia, enkä mitenkään vois välittää sitä fiilistä mitä joistain esityksistä parhaimmillaan tuli.
Kalle toi ansaitusti hopeaa konsalle!
Kisojen inspiroimana uskalsin asettaa tavoitteen tulevaisuuteen:
Vielä joskus, vuoden tai useemman päästä, haluaisin osallistua omalla soololla.
Eilen pidettiin näytetunti vanhemmille, sukulaisille, ystäville, keitä nyt halus paikan päälle. Näytettiin siis mitä oltiin tehty syksyn aikana, pääasiassa baletissa, mut pari nykärijuttuakin. Kiitettävästi jännitti, tai tuntu sellaselta tulikokeelta ku balsua rupesin tosissani reenaan vasta viime syksynä. Mut fiilis oli mahtava ja pistin parastani. Mielestäni ihan hyvällä lopputuloksella. Alina ikuisti hetket kuviks.
Syksyn alussa olin kujalla kaikesta, turhautti kun ei pysyny mukana tai ei ymmärtäny miljoonaa korjattavaa asiaa. Hassua miten sitä pikkuhiljaa, melkeen huomaamatta oppii, ymmärtää, ja uskaltaa ottaa enemmän riskiä. Tanssin pikkujoutsenia ja variaatiota, mitä en voinu käsittää syksyllä. Iltapäiväks juoksin Pyörre-tanssitapahtumaan, kannustamaan ja katsomaan omia oppilaita.
Kyyneleitä nieleskellen muistettiin myös valmistuvaa Veeraa, joka ens syksynä meinaa suuntaa pois Tampereelta. Ikävä jää, mutta onneks junat on keksitty.
Ajattelin ensin sanoo jotain kivaa, mut ei oikeen tuu mitään sanoja. Ryhmä, jossa on lupa vihata ja rakastaa maailmaa. Opettaja jollasta ei oo missään muualla. Jätetään suuremmat runoilut toiseen kertaan.
Kroppa on väsyny mutta onnellinen.
Tanssilukuvuosi oli siinä. Kisareenit jatkuu ja pari esiintymistä edessä, mut teoriassa. Uskomaton ja yllätyksellinen vuosi.
